Oli tuossa keskustelua mediakriittisyydestä. Tuli ilmi, että moni käyttää useita lähteitä eri tietojen sulatukseen ja kokonaiskuvan muodostamiseen. Väkisinkin rupesin miettimään, että kuinka usein siitä on mitään hyötyä.

Oliko Napoleonin hevonen sininen vai punainen, montako viestiä Ike pisti Tukiaiselle, ajoiko Teemu Selänne veneensä karille vai kaislikkoon. Mitä väliä sillä on? Kuka sitä enää hetken päästä muistaa? Tästä nouseekin esille näkökulma, että pitää olla kriittisyyttä myös kriittisyyttä kohtaan. Asiat muuttuu ja muisti pettää. Ei kaikkea tarvitse tietää. Tärkeintä on isommat kokonaisuudet ja teemat asioiden taustalla. Siitä näkökulmasta ajattellen eri lähteiden käyttö on hyvästä kertaus ja useammat detaljit parantavat kokonaiskuvaa.

Mutta rajansa kaikella. Jotenkin jäi sellainen olo, että on hienoa olla kriittinen ja tutustua kaikkeen. Ihanteena ok, mutta kuinka se onnistuu ja mitä hyötyä siitä on, on kysymys johon ei helppoa vastausta ole. Tieto kuitenkin on kohtuu turhaa ilman ymmärrystä.

Miljoonien tiedonpalasten, kriittisyyden ja sormella osoittelun yli ajaa kuitenkin fakta, että paljon tärkeämpää on ymmärtää oma osan ja oma rajallisuutensa tässä maailmassa.

 Kun itse kuolen, en halua olla se, joka oli viisain, vaan se, jolla oli puhtain omatunto.

Another one bites the dust, another one goes stairways to heaven.